Olenko autisti?

 

 Se on syksy nyt. Minunkin on pakko hyväksyä se tosiasia.

 

Samalla mietin itseäni. Onko se itsekästä? Pitäisikö miettiä muita? 

Olenko epävakaa, erityisherkkä, traumatisoitunut vai neurokirjolla?

Kiinnitän huomiota ääniin, joita muut eivät kuule. Olen luullut, että minulla todella hyvä kuulo, mutta takana taitaa olla muutakin.

Todella harmillinen asia on, että en huomaa, että minua kuunteleva henkilö ei ole ollenkaan kiinnostunut selityksestäni. Olen siis pitkästyttävää seuraa. Kukaan ei halua seuraani.

Asia toimii myös toisin päin, sillä tulkitsen muiden reaktioita väärin.

Lukiessani minun on vaikeaa oivaltaa tarinassa olevien hahmojen aikeita.

En osaa havaita ihmisten kasvoista heidän ajatuksiaan tai tunteitaan. Minun on vaikea saada selville toisten ihmisten aikomuksia.

Kaikesta edellä olevasta johtuen sosiaalinen toimintani on vaikeaa ja minut helposti ymmärretään tylyksi, ylimieliseksi ja etäiseksi, ehkä olenkin, mutta kuitenkin vähemmän kuin ulospäin näyttää.

Minun on helppoa ja mukavaa kerätä asioista tietoa, vaikka kasveista tai autismista. Pystyn myös näkemään kokonaisuuksia, enkä sotkeudu lillukanvarpuihin eli yksityiskohtiin. Kesken jääneeseen tehtävään minun on helppo palata, ellei puhuta kirjoittamastani jutusta, joka jäi kesken keväällä ja nyt syksyllä alan etsiskellä sitä.

Näiden huomioiden mukaan olen autisti.

En tiedä mihin asiaan liittyy, mutta minulla on ollut lukihäiriö, ei se nykyään enää pahasti vaivaa. Pääasiassa lapsuudessani tapahtui niin, että difongin vokaalit vaihtoivat paikkaa. Numeroihin asialla ei ollut mitään vaikutusta. Lukihäiriö haittasi kuitenkin äidinkielen lukemistani ja vieraiden kielien opiskelua. Milloin tilanne helpotti, en tarkkaan muista, mutta ehkä kaksikymppisenä. Jäljelle jäi vain pelko siitä, että joudun jossakin tilanteessa ääneen lukemaan, sillä ensin tankkaaminen lukemisen kanssa ja sitten vähän vanhempana yksin luokan edessä ylimääräisten lukuläksyjen lukeminen jättivät syvät haavat. Kirjoittaminen on aina onnistunut paremmin, silti koulun sanelukirjoitus oli painajainen. Kirjoittaminen näppiksellä on varsin erilaista kuin kynällä. Nuoruudessani kävin konekirjoituskurssin ja läpäisin kokeen. No, sen jälkeen kirjainten paikkoja näppiksellä vaihdettiin.

Toinen  luokan edessä koettu ikävä asia on lihavuus. Liikunnan opettaja käski lihavat luokseen punnituksen jälkeen ja alkoi tivata mitä kukin syö, tuleeko syksyllä syötyä paljon omenoita. Muut tytöt tuijottivat meitä lihavia, tuli ainakin selväksi millaisia olemme. Ja niinpä olen murrosiästä alkaen yrittänyt laihduttaa. Koen, että, jos en laihduta, olen tottelematon huono ihminen. Onhan koko ikäni ajan myös media ja terveydenhuolto innostaneet, kannustaneet tai liki pakottaneet laihduttamaan.  Hoikkuus on ollut ihanne vuosikymmenet, niinpä nyt vastustan kehopositiivisuutta, olen niin aivopesty laihuuden ihanteeseen. Jos hyväksyn läskini, en pysty laihduttamaan.

 

 

RKT