Pohdintaa omasta itsestä

 

Eletty elämä ei ole mikään lasti, joka pitää unohtaa. En voi heittää menneisyyttä pois ja aloittaa tyhjästä uutta erilaista elämää. Minun pitää hyväksyä mennyt, myös väärin tehdyt asiat. Jos kuormani tuntuu raskaalta, se ei kevene sillä, että yritän unohtaa, vaan minun pitää pystyä antamaan anteeksi. Toisille ihmisille on melko helppo antaa anteeksi, mutta minun pitää pystyä antamaan anteeksi myös itselle, ja se onkin vaikeampi juttu, kun minä on niin läheinen henkilö minulle itselleni.

Minulla on suojakuori, minua ei saa tulla lähelle. Lapsena ja nuorena en puhunut asioistani vanhemmilleni, en siskolleni, en kenellekään. Koin, että mitä vähemmän puhun, sitä vähemmän saan moitteita ja häpeää osakseni. Erilaisuudellani ja sivuun vetäytymiselläni viestitin koulukavereilleni, että pysykää kaukana minusta, antakaa minun olla rauhassa, kiusata saatte, kunhan ette rupea tai yritä ruveta ystävikseni. Kiusaajatkin olivat helpompia kuin liian läheisiksi pyrkivät kaverit. Ystävyys olisi ollut mahdoton, sillä en halunnut paljastaa sisintäni.

Olin varma, että minusta tulee vanhapiika, kuka voisi minusta pitää, koska olen lihava ja epäsosiaalinen, mutta en ollut asiasta huolestunut, sillä olin tottunut olemaan yksin ja viihtymään yksin itseni kanssa. Kouluaikoina iltaisin kulutin paljon aikaa kirjoittamalla juttuja ja maalailemalla tauluja yksin omassa huoneessani. Läksyjä olisi tietysti pitänyt lukea.

En haaveillut mistään ammatista lapsena tai nuorena. Isä opetti, että kaupunkiin pitää mennä, koska siellä on ihmisillä helpompi elämä ja enemmän rahaa. Helsinkiin menee suora kakkostie, sitä on helppo kulkea. Isän suunnitelma oli, että ensin ylioppilaaksi ja sitten yliopistoon, sillä maaseudun kurjuuteen ei kannata jäädä.

Koska minussa yhdistyvät isäni saituus, äitini syrjään vetäytyminen ja omat itsetunto-ongelmani, niin lopputuloksena on elämä, jossa en salli itselleni mitään hyvää tai kaunista, se olisi väärin, vaikkei ihan syntiä kuitenkaan. 

 

 

RKT